maanantai 18. helmikuuta 2013

Naapureitaan parempi naapuri


Jos haluat löytää naapureitaan paremman naapurin, väitän että löydät sen mistä tahansa kerrostalosta. Valitse kuka tahansa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä osut oikeaan. Suurin osa ihan kenestä tahansa osaa myös kertoa, miksi hän on parempi naapuri ja mitä kaikkea naapureiden tekemisiä hän oikeastaan sietääkään. Esitäpä sitten hänelle kysymys, mitä naapurit joutuvat hänen taholtaan sietämään ja todennäköisesti saat luettelon joistakin asioista, useimmin varmasti sellaisista elämän äänistä (ne ovat aina ääniä), jotka eivät oikeastaan ole vältettävissä ja joita kuka tahansa meistä aiheuttaa. Mene jonkun hänen naapurinsa jutuille ja pyydän häntä listaamaan asioita, joita hän aiemmin mainitun naapurin taholta sietää. Satavarmasti siinä listassa ei ole ainakaan kovin montaa yhtenäistä kohtaa mainitun naapurin itsensä tekemän listan kanssa.

Jätän edellisen kappaleen muhimaan hetkeksi taustalle ja siirryn teoreettisemman pohdinnan pariin: miten mitataan ihmisen aiheuttaman häiriön aste? Miten häiriöt järjestetään pahemmuusjärjestykseen objektiivisin ja mielipiteistä tahi henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumattomin kaikille yhteisin perustein? Vastauksen löytäminen näihin kysymyksiin olisi mielestäni jopa koko ihmiskunnan kannalta hyvin oleellista, sillä silloin jokainen meistä voisi helposti arvioida oman toimintansa häiritsevyyden ja asettaa sen oikeaan mittasuhteeseen itse muiden taholta kokemansa häiriön kanssa.

On nimittäin niin, mihin jo epämääräisesti ensimmäisessä kappaleessa viittaankin, että perusinhimillinen tapamme tuntuu olevan ajattelu, jossa etsimme omasta toiminnastamme vain asioita, jotka meitä muiden toiminnassa häiritsevät ja (todennäköisesti) kun emme niitä löydä, annamme itsellemme oikeuden häiriytyä muiden tekemisistä? Sellainen tilanne, että joku saattaa kokea häiritsevänä asian, jota minä en koe, ei juolahda edes mieleemme... ei ainakaan automaattisesti ja ensimmäisenä.

Miten siis erilaiset häiritsevät toiminnat asetetaan janalle? Suora konkreettinen tekolista ei ole mahdollinen eikä järkevä, sen tajunnee fiksumpi vauvakin, joten järjestelyperiaatteiden pitänee liikkua ylemmällä ja filosofis-juridisemmalla tasolla, mutta pitäisikö sellaiseltakin tasolta etsiä useampia tekijöitä ja asettaa teko niiden perusteella moniulotteiselle koordinaatistolle, jolloin häiritsevin teko on se, joka asettuu usiemmalla akselilla mahdollisimman kauas nollakohdan positiiviselle puolelle? Vai pitäisikö teon häiritsevyys määritellä yksinkertaisemmin häiriötekijöiden indeksilukujen tuloksi? Suurin tulo = suurin häiriö.

Onneksi voin jättää tällaiset pohdinnat kokonaan matemaatikoille. Valitettavasti häiriötekijöiden määrittelyä en taida oikeutetusti voida, humanisti ja teologi kun olen. Lopulliseen totuuteen en edes kuvittele pääseväni, en edes pintaraapaisuun, mutta kai minun ainakin muutama ehdotus on pakko keksiä.

Voisiko häiritsevän teon kesto olla objektiivinen häiriötekijä? Mitä pidempi kesto, sen suurempi objektiivinen häiriö? Lasketaanko kesto toistuvissa tapauksissa häiriötapahtumien kokonaisajasta vai onko häiriötapahtumien lukumäärä oleellisempi tekijä? Pitääkö toistuvissa häiriötapahtumissa painottaa myös tapahtumien välistä intervallia, vai riittääkö pelkkä tapahtumien lukumäärä? Entäpä pitääkö lukumäärälaskennassa rajata kokonaisaika, jonka puitteissa lukumääräinen laskenta tehdään (häiriötapahtumia viimeisen 60 vrk:n aikana)? Menee vaikeaksi. Jätän tämän tekijän pohtimisen muille.

Olisiko häiriöstä kärsivien lukumäärä hyvä mittari häirinnän määrälle? Mitä useampi kärsijä, sen suurempi kärsimys? Tuntuisi helpolta ja toimivalta, mutta onko se loppuun saakka oikeudenmukaista? Entä jos häiriö on sellainen, että se voidaan muilla mittaavilla tekijöillä määritellä objektiiviseksi häiriötekijäksi, mutta se tapahtuu sellaiseen aikaan vuorokaudesta, jolloin paikalla siitä kärsimässä ei ole montaa ihmistä so. jos se tapahtuisi toiseen aikaan, siitä kärsisivät kaikki, mutta sen tapahtuma-aikana suurin osa potentiaalisista kärsijöistä on pois kärsintäalueelta. Vaikeaksi menee tämäkin, siirryn seuraavaan.

Entä häiriön tahallisuus, voisiko se toimia mittarina? Mitä selkeämmin häiritsijä ymmärtää toteuttavansa häirintää, sen suuremmat häiriöpisteet se saa? Voisi toimia, mutta kuka päätää, tekeekö joku jotain tietoisesti vai vastoin parempaa tietoaan? Asianosainen ei itse sitä voi päättää – silloinhan kukaan ei tekisi mitään tahallaan – mutta eivät toisetkaan, sillä he liian helposti kuvittelevat tahalliseksi sellaista, mikä saattaakin johtua vain tietämättömyydestä. Onko tällainen mittari myöskään oikeudenmukainen sellaisia mahdollisia häiritsijöitä kohtaan, jotka tietävät toimintansa aiheuttavan häiriötä, mutta eivät kykene käytössään olevin keinoin estämään sitä, vaikka häiriö konkreettiselta toteutukseltaan olisi sen tyyppinen, että suurin osa varsinkin normaaleista ihmisistä kykenisi siihen nimenomaan vain ja ainoastaan tietoisesti, tahallisesti ja siten, että häiriön alku ja loppu ovat täysin heidän oman kontrollinsa ja tahtonsa alla.

Pääni on jumissa. En minä tiedä. En osaa muuta kuin mukaellen lainata erästä suurta lempääläläistä ajattelijaa: ”Menee vaikeeks!”

En tiedä kuin sen, että jokainen häiriintyy jostakin ja jokaisella on mielestäni oikeus omaan tuntemukseensa niin, ettei kukaan muu tule sanelemaan, miten jollakulla ei ole oikeutta kokea häiriötä häiriönä, koska ”kukaan muu” ei koe sitä sellaisena. Ajattelen myös, että jos jotakuta kehotetaan – oli sävy sitten miten ystävällishenkinen tahansa – lopettamaan yhtä tai useampaa muuta häiritsevä toimintansa, silloin on oikeudenmukaisuuden nimissä kohtuullista, että vaatija (joka usein on vähintäänkin asianosainen so. se, jota toiminta häiritsee) karsii samalla pois kaikki muutkin jotakuta häiritsevät toiminnat – siis ihan kaikki – ja tekee sen myös itsensä kohdalla.

Edellinen tilanne on teoreettisesti oikein mukava, mutta johtaa tilanteeseen, missä kukaan ei saa tehdä mitään. Haluaisinko itse asua sellaisessa tilanteessa. En, mutta en silti mene sanomaan, ettei joku voisi haluta. Onhan meillä ihmisillä niin erilaisia mieltymyksiä. Silti en ihan liput liehuen lähtisi suosittelemaan sellaisen kokeilua missään.

Mikä sitten on häirintää, joka pitää loppua. Seuraava näkemys edustaa yksin vain ja ainoastaan minun henkilökohtaista mielipidettäni. Objektiivisesti katsottuna häiritää on sellainen toiminta joka suoraan ja selkeästi rikkoo Suomen lakia. Taloyhtiöiden järjestyssäännötkin ovat usein niin epämääräisiä, että niihin vetoamalla useinmiten päästään vain tilanteeseen, jonka esittelin edellisessä kappaleessa. Jos liikennemerkit kertovat, että taloyhtiön pihaan saavat ajaa moottoriajoneuvolla vain yhtiön asukkaat ja yhtiön oven eteen on toistuvasti pysäköity jonkun asukkaan vieraan auto niin, että asukkaiden ajaminen oman porraskäytävänsä ovelle esimerkiksi lastauksen tai purun ajaksi hankaloituu, se on häirintää, jota ei pitäisi ymmärtää. Jos pysäköity auto lisäksi tukkii talon pelastusteitä, se on sitä vielä pahemmin. Jos täysin vastaavalla parkkeerauksella ei rikota lakeja eikä vaaranneta kenekään henkeä ja terveyttä, se siedettäköön, näin minä ajattelen. Samoin ajattelen myös esimerkiksi yöllisestä metelistä. Puhun tietysti toki satunnaisista tai väliaikaisista häiriöistä, en järjestelmällisestä muiden huomiotta jättämisestä. Jos järjestyssäännöt kieltävät muita häiritsevät metelöinnin, niin niiden sanamuoto on perseestä. Jotakuta häiritsee kaikki, mitä hän kuulee, jotakuta vain, jos se saa korvat vuotamaan verta. Jos naapurin iltaöinen melu häiritsee, älä mene järjestyssääntöihin vedoten tai vetoamatta jättämättä huomauttelemaan, älä vaikka lerssi otsassasi olisi kasvanut jo metrin mittaiseksi. Hanki desibelimittari, mittaa äänenpaine ja soita poliisille. He kertovat kyllä, onko melu häiritsevää. Jos melua tapahtuu vain joskus, yritä ymmärtää, että elämisestä syntyy ääniä myös silloin, kun et ehkä itse tuottaisi niitä.

Olen myös sitä mieltä, että jos on pakko mennä kommentoimaan, itse tapahtumahetkellä tapahtuva kommentointi, jos se vain on mahdollista (so. häiriöstä vastuussa olevat ihmiset ovat paikalla) on paljon reilumpaa, fiksumpaa ja oikeudenmukaisempaa kuin edes vain vähän myöhemmin tapahtuva jälkikäteinen palautteenanto ”Ei oikein saatu nukuttua viime yönä kun...” Jos et kerran saanut nukuttua, mikset mennyt hoitamaan asiaa silloin kun et saanut nukuttua, että häiritsijä olisi voinut antaa sinulle mahdollisuuden saada nukuttua nopeammin. Ai siksikö, koska yritit nukkua? Mutta juurihan sanoit, ettet saanut nukuttua. Luonnollisesti on niin, että mitä pidempään palautteesi kanssa odotat, sen huonommin asiasi hoidat.

Loppupeleissä ajattelen, että meitä on tällä pallolla aivan liikaa siihen nähden, että voimme tuijottaa vain omaan napaamme. Tämä pätee sekä häiriön sietämiseen, että sen aiheuttamiseen. Jos pyrimme ajattelemaan molemmissa tilanteissa hieman toisiammekin, yhdessäolomme on helpompaa ja jopa olomme itse keskenämme saattaa helpottua. Saatammekin päästä häiriötekijät unohtamalla helpommin siihen tilaan, johon häiriötekijöiden poistolla pyrimme. En toki tiedä, mutta voisin kuvitella, että on helpompi nauttia kotona elokuvasta naapurin riidellessä, jos yrittää keskittyä miettimään muutakin kuin sitä, miten paljon noiden melu minua oikeastaan häiritseekään. Positiivisiin asioihin keskittyminen negatiivisten sijaan on jokaisen itseään kunnioittavan hedonistin ensimmäinen väline pyrkimyksessä kohti maksimaalista henkilökohtaista nautintoa.

...ja muuten: itseä häiritsevien tekijöiden vertailu itse aiheutettuihin häiriöihin ei ole lineaarista touhua. Tämä minun kokemukseni mukaan niin kovin tyypillinen ajatustapa ”Naapuri häiritsee mua meluamalla, joten häiritsenkö minä häntä? En häiritse, koska en melua” on minun ajatukseni mukaan täysin metsässä. Melu ei ole tässä vertailussa ensisijainen tekijä, vaan se, mikä häiritsee. Jos ajattelet: ”Häiritsenkö minä häntä? Saatan muuten häiritäkin, koska vieraani parkkeeraavat autonsa Jussin blogitekstin esimerkin mukaisesti porraskäytävän pieleen niin ettei naapuri pääse aina helposti purkamaan painavia kamojaan pois autosta”, niin saatat olla jo lähempänä totuutta, mutta sitten esitän kysymyksen: miksi pitää vertailla?

Mutta en minä tiedä, minulla on vain mielipide. Siksi lainaan erästä toista, ehkä vielä hieman sitä lempääläläistä suurempaa ajattelijaa, koska päässäni ei sen edellisen lainauksen sammuttua ole pyörinyt muuta kuin hänen sanansa:

”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” – Jeesus Nasaretilainen (Matt. 7. 3-5)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti